Hei taas. Aah, juhannus, tuo keskikesän ja yöttömän yön juhla, jota on kutsuttu myös mittumaariksi. Kokot palavat kesäyössä ihmisten seisoessa niiden luona, tietäen että valo alkaisi taas vähentyä, mutta silti iloiten valosta ja sen määrästä. Mutta osalle juhannus kääntyy suruksi, kun rakkaat ihmiset kuolevat autokolareissa meno- ja paluuliikenteessä tai hullut puukottavat heidät kuoliaaksi. Pieni valonpilkku on kuitenkin, sillä vesillä ei tapahtunut vaarallisia onnettomuuksia, mikä on hyvä, mutta läheltä piti- tilanteita sattui kuitenkin ja tässä on yksi niistä, minun kokemani.

Se tapahtui eilen, juhannuspäivänä. Olimme mökillämme. Sinä päivänä tuuli aika lailla ja kun se tasaantui, isä keksi, että lähdetään veneretkelle, perämoottorin kanssa tietysti. Äidin varoituksista huolimatta soudimme ulos venevalkamasta. käynnistimme moottorin ja lähdimme kohti järven keskustaa ja saaria. Kaarsimme koilliseen Suursaarta kohti, tarkotuksena oli kiertää se, mutta suunnitelmat muuttuivat tuulen yltyessä kovemmaksi. Lähdimme takaisin kotirantaan, mutta sitten perämoottori simahti, joten isän oli pakko ryhtyä soutamaan, että emme joutuisi sivuaallokkoon. Jos olisimme joutuneet, vene olisi alkanut keikkua puolelta toiselle ja olisimme olleet pian veden varassa. Koska menimme koko ajan vastatuuleen, vettä pärskyi päällemme koko ajan. Lopulta pääsimme Selkäsaareen ja tarkistimme perämoottorin bensiinitilanteen. Se oli hyvä, joten moottori oli ollut vain ylikuumentunut. Kun vihdoin pääsimme rantaan, olimme olleet yli tunnin poissa ja äiti odotti huolestuneena rannassa. Menimme sisään ja sitten vaihtamaan vaatteita. Isä sai valitusryöpyn äidiltä, mutta tärkeintä oli, että olimme kaikki hengissä ja turvassa. Tästä opin sen, että ei kannata ikinä lähteä vesille, jos tuulen yltymismahdollisuus on todella varma.

23.6 Lisäys: Tämän päivän Helsingin sanomissa oli lisää huonoja uutisia, vesillä on sittenkin kuollut porukkaa, mutta vain murto-osa siitä mitä viime juhannuksina. Tästä olen iloinen.